Ensimmäisen kerran kun kuulin raskaan kitaran jylisevän Savon metsien läpi, se ei ollut radiossa. Se tuli naapurin vanhasta Trabanista, jonka peräluukku ei mennyt kiinni ja jossa soi Tarot. Oli pakkasta, ehkä -18 astetta, ja ääni oli kuin tuli lumessa – kylmä, mutta elävä. Siinä on jotain olennaista suomalaisessa heavy rockissa: se ei yritä miellyttää, vaan kestää.
Outo juttu: maa, jossa ihmiset puhuvat vähän ja juovat paljon kahvia, on yksi maailman kärkimaita heavy rock -bändien määrässä asukasta kohden. Miksi? Ehkä koska suomalainen hiljaisuus kaipaa vastapainoa. Kun et puhu, soitat. Kun aurinko ei nouse joulukuussa, kitaravahvistin korvaa sen.
Jotkut väittävät, että suomalainen heavy rock on vain metallin pikkuserkku – kevyempi, helpommin sulatettava. Mutta oikeasti se on kuin ruisleipä: pinta kovaa, sisus syvä ja tumma. Ja kun siihen pureutuu, huomaa, että se on täynnä elämää.
Kokeile kuunnella Kingston Wallin “Shine On Me” ja sulje silmät. Taustalla kuuluu melkein kosteiden lehtien ääni, vaikka se on levyltä. Tai Mokoman “Hei hei heinäkuu” – siinä on jotain savolaista, jotain sameaa järvivettä muistuttavaa melankoliaa.
Heavy rock Suomessa ei ole pelkkää säröä. Se on myös hajua: vanha treenikämppä, jossa lattia on tahmea ja tuuletus ei toimi. Se on hikinen nahkatakki ja kylmä olut kannen päällä. Ja se on ystävä, joka soittaa bassoaan aina puoli sävelaskelta alakanttiin, mutta jonka kanssa et haluaisi soittaa ilman.