Kukaan ei yleensä liitä romantiikkaa metallimusiikkiin. Veri, tuli, pääkallot – kyllä. Mutta se hetki, kun lavalla hohtavan kynttilärivin keskeltä kitaristi katsoo yleisöön silmät kosteina ja soittaa yksinkertaisen, särkyneen rakkauslaulun? Siinä on enemmän romantiikkaa kuin monessa radiohitissä. Metallimusiikki on aina ollut outo yhdistelmä aggressiota ja herkkyyttä, ja juuri se tekee siitä niin vetovoimaisen.

Miksi sydän sykkii blastbeatin tahdissa?

Rakkaus metallimusiikissa ei aina ole silkkilakanoita ja punaisia ruusuja. Se on tuskaisaa kaipuuta, myyttisiä tarinoita ja toisinaan silkkaa goottilaista melankoliaa. Ajattele Nightwishin “Ghost Love Score” – se on sinfoninen vyöry, joka saa monen fanin kyyneliin, vaikka sen ydin on sama vanha tarina: kaipuu ja menetys. Sama pätee Sentencedin “Killing Me, Killing You” -kappaleeseen, jossa kuoleman ja rakkauden rajapinta hämärtyy. Ei mikään pikku lauantai-iltabileiden soittolista, mutta romantiikkaa silti.

Pieni tarina Oulusta

Ystäväni kertoi kerran nähneensä pariskunnan Sentencedin jäähyväiskeikalla Oulussa. He seisoivat käsi kädessä, kyynelten valuessa, ja huusivat mukana joka sanaa. Kun “End of the Road” soi, yleisössä vallitsi outo, hellä tunnelma – kuin yhteinen hyvästijättö rakkaudelle, joka ei ollut heidän vaan koko bändin. Tätä on metallimusiikin romantiikka: jaettu kokemus, jossa kipu kääntyy yhteisöllisyydeksi.

Romantiikan muotoja metallissa

Romantiikka metallimusiikissa ei ole yksioikoista. Se ilmenee monin eri tavoin, kuten:

• Goottinen kaipuu: Lacrimas Profunderen kaltaiset yhtyeet maalaavat synkkiä rakkaustarinoita sumuisille hautausmaille.
• Herooinen rakkaus: Power metal -bändit kertovat tarinoita ritarista, joka ratsastaa miekka kädessä kohti ikuista lempeä. (Kyllä, se voi olla kiusallista, mutta myös ihastuttavaa.)
• Hiljaiset balladit: Harva muistaa, että Metallica teki “Nothing Else Mattersin” aikana, jolloin fanit pelkäsivät heidän pehmenevän liikaa. Nyt se on klassikko, hääsoittolistojen vakionumero.

Ruusut, joita ei myydä kukkakaupassa

Kun kuuntelee doom metallia, romanttinen ulottuvuus tuntuu painavalta kuin lyijy. Ajattele Swallow the Sunin kappaletta, jossa rakkaus on kuin musta aukko – se nielee kaiken, mutta on silti vastustamattoman kaunis. Tämä ei ole vaaleanpunaista romantiikkaa vaan pikemminkin mustia ruusuja, jotka puhkeavat kukkaan varjossa.

Hetki omasta elämästä

En ikinä unohda, kun kuuntelin Katatonian “My Twin” -kappaletta yksin marraskuisessa bussissa. Ulkona satoi räntää, ikkunoista heijastui katuvalojen keltaisia vanoja. Se ei ollut mikään Hollywood-romanssi, mutta siinä hetkessä musiikki kertoi täsmälleen, miltä yksinäinen rakkaus tuntuu. Ja jos se ei ole romantiikkaa, niin mikä sitten on?

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella?

Ehkä metallimusiikki ei olekaan vastakohta romantiikalle vaan sen toinen puoli. Siellä missä pop hehkuu vaaleanpunaisena ja pehmeänä, metallin romantiikka on dramaattinen, synkkä ja usein liioiteltu. Mutta juuri se tekee siitä totta – rakkaus ei ole aina helppoa eikä kaunista. Joskus se kuulostaa särökitaralta, joka ulvoo kuin ukkonen.

Haluatko tietää salaisuuden? Metallimusiikin romantiikka on kuin kynttilä myrskyssä. Se ei ehkä pysy pitkään, mutta juuri siksi sen valo tuntuu niin tärkeältä.